Palautus: Tunne10

Author: Culliina
Fandom: Raja
Pairing: Julian/ Mari, Anni
Genre: het, angst, kritisoiva runo
General: K13
Warnings: itsetuhoisuus, chan
Disclaimer: Raja kuuluu kirjailija Riikka Pulkkiselle, Jumala ja Haades itsilleen (oli heitä sitten tai ei) ja nallekarkit Haribolle. En saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Joku oli onnellinen
A/N: Osallistuu haasteisiin Tuntemattomia fandomeita, Tunne10 ja Perspektiiviä parittamiseen (canon).

Takana tuskan, satupalatsiin

Toisessa ulottuvuudessa, tässä ajassa.
Siellä saamme rakastaa.
Mies ja lapsi, toistensa likaamat.
Maailman hylkimät.

Kielletyt.

Elämän ironia korostuu:
Julian elää elämänsä kliimaksia,
tragedian huippua.
Nyt kaiken on aika loppua.

Kirjallisuus ja elämä ovat sittenkin sama.

Hän on tarinan kaksinaamainen paha,
viettelee kaunottaren
kuin Romeo Julian.
Saattaa tämän kuoleman kielille,

kadotukseen.

Ei ole enää paluuta sieltä.
Rakkaus antoi heidät Haadekselle,
kun Jumala hylkäsi.
Mutta Mari ei usko Jumalaan,
hänestä kuolema on pako maailmasta,
ei kahle ikuiseen elämään.
Elämään onnen kahleissa.

Rakastaa voi kärsimälläkin.

Julian muistaa kaiken,
ne hetket viettelyksessä.
Kun maailmassa oli liian hyvin
jakautuneet muumitikkarit.

Joku oli onnellinen.

Jumala osoitti heikkoutensa
häviämällä taistelun.
Paha pääsi valloilleen, rakkaus murtui.
Tuli tuska rakkauden tilalle. Tuska peittämään maailman pahan.

Sen tuskan alla mikä tahansa maailma näytti kauniilta.

Silti siellä ei tahtonut elää.
Mari tahtoi pois,
pois Julianin luota ja Julian tahtoi mukaan.
Mutta nyt Mari tahtoi kauemmas kuin autolla pääsi. Ja Julian ei voinut lähteä.
Julianilla oli liikaa tuskaa,
hän ei jaksanut nostaa sitä pois.

Ja joka päivä Julianin tuska kasvoi.

Joka päivä Julian näki Annin tietävät kasvot.

Ne kasvot ymmärsivät maailmaa, tahtoivat
paeta sitä, ennen tuskan alle hautautumista.
Ne eivät tahtoneet jäädä odottamaan haudan kaivamista.
Ne tahtoivat päästä joen rantaan
leikkimään hevosella.

Kai se oli yksisarvinen.

Hevonen veisi hänet pois,
kiidättäisi satupalatsiin.

Matka satuun kävi joen kuohujen läpi.

Sinne tahtoi Marikin.

palautus: t. 8 s. 92

Author: Culliina
Fandom: Der kleine Vampir (aka Pikku vampyyri)
Pairing: Rüdiger/ rouva Puvogelin koira
Genre: filosofinen runo
General: S
Warnings: -
Disclaimer: Der kleine Vampir -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille ja Arnold Schwarzenegger itselleen. En saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Tai sitten Rüdiger oli koira.
      Kuka sitä määrittelemään?
A/N: Osallistuu haasteisiin OTS20, Rare10 ja Runo5. Spoilaa sarjan toista osaa, Pikku vampyyri muuttaa.

Olen ehkä koira

Olohuoneessa valot,
televisio pauhaa.
Arnold Schwarzenegger räjäyttää
autotallin, katsojaluvut, lavasteet.
Ei sentään itseään.
Eihän hän koskaan.
Se oli vain pintanaarmu.

Rüdiger nousee arkustaan.
Ikkuna sulkeutuu kuin itsestään.
Rouva Puvogel ei tuonut koiraa ulos.

Elämä kellarissa on ikävää, koska ei voi olla
vapaa, itsensä.
Täytyy piilotella.
Sellaista vampyyrin elämä on.
Hautausmaalla, kellarissa, olohuoneessa, elokuvissa.
Koiran elämä on erilaista,
mutta pohjiltaan samaa.
Koko maailma on.
Ehkä.
Saattaa olla ettei.
Silloin koiran elämä on
pohjimmiltaan erilaista.
Pinnalta samaa.
Tai ehkä molempia.
Tai sitten Rüdiger oli koira.
Kuka sitä määrittelemään?
Riippuu näkökannasta,
kuten pimeys ja patjan paksuus,
porkkanan leveys ja
kaulapannan väri koiran
tassutellessa hiljaa ulkona.

Tähtien loisteessa kellarissa, jonne
yksikään säde ei yltänyt suljetun ikkunan läpi,
Rüdiger katsoo
näkemättä mitään,
koska nähdä ei voi kuin silmin
ja kellarissa on pimeää.
Rüdiger ei näe mitään, mutta edessä seisoo koira.
Leikisti, Rüdigerin mielessä.
Mutta Rüdiger ei näe,
koska nähdä ei voi kuin silmin.
Jopa vampyyri sen tietää:
jossain oln vikaa.
Ehkä siksi, että
vian uskotaan olevan.
Siksi on vampyyrejakin.

”Olenko koira?” Rüdiger kysyy
tyhjältä, olemattomalta, koska
mitä ei ole ei ole.
”Olenko minä koira?” koira kysyy vastaukseksi
leikisti, koska sitä ei ole.
Silti vastaus leijuu tyhjässä,
kellarissa Rüdigerin edessä.
Ainakin leikisti.

Rüdiger miettii vastausta.
Vastaus ei ole kysymys,
koska se on vastaus.
Ehkä, mahdollisesti ja ei ollenkaan.
”Minä olen koira.”
on vampyyrin vastaus.

Kumpikin tietää sen olevan merkityksetöntä.
Rüdiger vain sanoi jotain.

Rouva Puvogel ei tahtonut koiransa
elävän kovin kauaa,
ei edes kuolleena.
Siksi Rüdiger ei saanut rakastaa.
Ei vaikka hän oli koira.

Palautus: Rare10

Author: Culliina
Genre: Runo, angst
General: S
Warnings: Esine/inhimillinen olento välinen suhde.
Summary: Yksin istun rannallani/miettien niitä näitä/ syksyn tullen kuihdun pois/ lailla rakkaimpani
A/N: Osallistuu haasteisiin Originaali10, Tunne10 ja Runo5. (Osallistui FFF10W-runokilpailuun)

Kesäpäivän katveessa

Aurinko heijastuu järven pintaan,
saa kaislikon kimmeltämään.
Lemmikin lehdellä pieni keiju
huokaisee mietteissään.

Jo tovin on istunut keiju pieni,
näkisitpä sen.
Niin kaunis on ja pikkuinen,
sen suru särkisi sun sydämen.

Sillä iloisesti lentänyt keiju pieni
ei ole vähään aikaan.
Se on miettinyt maailman menoa
ja murhe on ottanut valtaa:

”Kauan ei kuki kukkani,
Ei tule enää kesää.
Pois on lentänyt aurinkoni
jättänyt minut rantaan.

”Yksin istun rannallani
miettien niitä näitä.
Talven tullen kuihdun pois
lailla rakkaimpani.

”Ikuisuus sitten,
rannalla saman veen,
korkealta tuolta katselin
katveessa rakkaimpani.

”Se oli kuin kaunis kesäpäivä,
lämmin ja suojaisa niin.
Voi, kunpa tietäisit, ystäväin,
miten paljon me rakastettiin.

”Mutta nyt se on mennyt,
hakattu pois.
Suru valtaa sydämeni.

”Rannalla istun
yksin niin
lehdellä lemmikin.
Muistaen rakastain
haapaa suurta,
jonka katveessa kesäpäivät vietin.

”Suren myös kesää,
se on mennyt pois.
Kohta koittaa jo talvi.
Sydämeni talvi ei lähde pois.
Ei, vaikka vuodet vierii.

” Haapa oli kesäni,
kirkas kesäpäiväni,
oma suuri rakkauteni,
elämäni valo.

”Nyt on mennyt kaikki se,
hakattu poltettavaksi.
Savuna ilmaan nousi se,
rakkauteni ikuinen.
Voi kunpa voisin perään lentää.

”Tuolla jossain onnessansa
lentelee rakkaimpani.
Luona auringon, ohi sen.
Takana jopa tähtien.”

Lehdellä sinisen lemmikin,
äärellä veen,
istuskelee keiju pieni
lumikinoksissaan.

Vaikka on päivä kesäinen,
lämmin ja aurinkoinen,
keiju pieni on murheissansa
sisältä jäätynyt.
Ikiroutaan vajonnut.

Vuosien vieriessä,
rannalla veen
on pieni keiju yhä.
On kuihtunut kukkansa kauan sitten
koitossa viimeisen syksyn.

Nyt on jo talvi
ja tietää sen
myös meidän pieni keijukainen.
On sisältä tyhjä,
kylmä kuin jää,
sillä sydän jäi vaille ystävää.

Mieli on kaukana
eikä se palaa.
Tähtien takaa
se rakkauden saa.

Palautus: t. 2 s.71

Author: Culliina
Fandom: Seitsemän veljestä
Pairing: Timo/ Lauri
Genre: fluffy, ficlet
General: S
Warnings: twincest
Disclaimer: Seitsemän veljestä kuuluu Aleksis Kivelle enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Yksinäinen karhu vaelteli aukean lähistöllä, uskaltautuipa se haistelemaan majan kylkeäkin. Sisältä kuulva rauhallinen tuhina sai onneksi kontion luopumaan aikeistaan tarkistaa, josko majassa olisi ollut ruokaakin.
A/N: Osallistuu haasteeseen Perspektiiviä parittamiseen (kaksoset), Slash10 ja Ikäraja10. Mietin pääni puhki ennen kuin keksin kaksoset-parituksen Perspektiiviä parittamiseen -haasteeseen. En tahtonut olla tylsä ja kirjoittaa Tokio Hotelia enkä HP:ta. Kaksosia vain tuntuu olevan maailmassa niin vähän... Sinänsä mielenkiintoista, että kaikki varmasti tuntevat tämän fandomin, mutta itse en ainakaan ole koskaan nähnyt ainuttakaan ficciä tästä.

Kurjenlaulua pihamaalla

Aurinko oli laskemassa mailleen. Sen viime säteet punasivat suon reunalla kasvavien mäntyjen latvat. Kurjet lauloivat iltalauluaan. Muuten luonto oli hiljaa, kuin odottaen tulevaa yötä seikkailuineen. Lauri istui mättäällä majaa ympäröivän aukean reunalla katsomassa kaikkea sitä. Pian yön eläimet lähtisivät liikkeelle ja aamulla ansat olisivat täynnä saaliita. Huomenna he söisivät vatsansa täyteen lihaa ja saisivat monta hyvää nahkaa kuivumaan. Viikon päästä Timo voisi mennä kaupunkiin ja ostaa kauan halajamaansa leipää ja suolaa.

~*~*~

Timo makoili pedillään majassa katselemassa veljeään. Lauri oli viipynyt tänään metsässä pitkään. Timo oli ollut yksin monta tuntia. Onneksi puuhat eivät kuitenkaan olleet loppuneet kesken – metsässä elävien puuhat eivät milloinkaan loppuneet. Aina oli ansa tyhjentämättä tai nauris varastamatta, kala pyytämättä tai metsäpolku tutkimatta. Lauri nautti siitä kaikesta alkeellisuudesta ja raadollisuudesta, Timo nautti Laurin onnesta. Yhdessä he olivat hyvä pari metsään.

Kurki lauloi suolla surullista lauluaan kuin pukien sanoiksi Timon ajatukset. Vaikka hän rakastikin veljeään ja metsää, kaipasi hän silti takaisin kotiin. Vaikka olihan hän jo kotona. Tämä pieni metsämaja oli nyt heidän kotinsa.

~*~*~

Kaksi veljestä asutti vaitonaisina majaansa metsän siimeksessä. Maja oli pieni ja vaatimaton, kyhätty vanhoista laudoista ja oksista. Sen paikalla oli ennen ollut metsästysmaja. Ajan saatossa maja oli unohtunut ja autioitunut. Luonto oli vallannut sen ja talvien myötä lumimassa romauttanut katon. Mutta Lauri oli retkinään metsässä löytänyt tuon ihmisen hylkäämän rakennelman. Tuumailtuaan tovin veljeksistä toiseksi nuorin oli kunnostanut majan – ihan vain, jos lukkari tai Toukolan pojat sattuisivat liiaksi hermoon ottamaan. Silloin veljeksillä olisi paikka, mihin mennä. Niin syvälle metsään ei kukaan Lauria lukuunottamatta ollut aikoihin tunkeutunut ja tuskin tulisikaan tunkeutumaan.

Kävi kuitenkin niin, että talven väistyttyä ja kevään koitettua muut, niin Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni kuin pikkuinen Eerokin, olivat päättäneet jäädä Jukolaan, isän vanhaan pirttiin sormiaan pyörittelemään ja lukkarin oppeja kuulemaan. Muutamaksi kesäksi olivat veljet Laurinkin saaneet kotona pidettyä, mutta lopulta tuo veljeksistä toisiksi nuorin oli ottanut muuton päämääräkseen ja lähtenyt Timon kanssa kotikonnuilta. Toukokuun ilta oli tarkempi lähdön aika, silloin Laurin metsästäjänmaja oli jo valmis hänen ja Timon asutettavaksi. Eihän Lauri mukaansa muita tahtonut kuin Timon, mutta pitihän sitä kohteliaisuuden nimissä Simeoni-veljeäkin pyytää. Eihän Simeoni tietenkään tahtonut, liian kuuliainen lukkarille hän oli. Juho tapansa mukaan huusi ja ärjyi pyrkien estämään kaksosten aikeet. Aapo ja Eero näkivät parhaaksi pitää suunsa kiinni, muuten olisi saattanut keppi heilahtaa suuntaan jos toiseenkin. Vanhinta veljeä ei kannattanut ärsyttää, se oli selvä.

Siellä Timo ja Lauri nyt olivat. Metsän keskellä, omassa pikku majassaan suon ja järven läheisyydessä. Suolta sai hillaa ja karpaloa, järvestä kalaa, metsästä riistaa, sieniä ja lihaa. Nahoilla Timo sai silloin tällöin suolaa ja leipää. Lauri ei moisesta välittänyt, mutta mikäs siinä, jos Timo niin halusi. Ei ollut vaivaksi kuunkierron aikana kahdesti-kolmesti poiketa muiden ihmisten ilmoilla. Muita Jukolan veljeksiä kaksoset eivät kuitenkaan retkillään nähneet, eivät liioin lukkariakaan. Venlaan he olivat kerran kirkon läheisyydessä törmänneet ja kauniisti tervehtineet, mutta eipä sen kummempaa.

Elämä metsässä oli kaikinpuolin mukavaa. Lauri metsästi ja Timo seurasi perässä. Lauri nosti verkon järvestä Timon poimiessa siitä kaloja. Lauri keräsi puita ja Timo kantoi ne majalle. Lauri sytytti tulen ja Timo valmisti sillä illallisen. Niin se oli aina sujunut, miksei jatkossakin. Lauri kokeneempana metsämiehenä osoitti tien ja he yhdessä Timon kanssa kulkivat sitä. Elämä oli kaksin paljon yksinäistä mukavampaa.

Kurkien iltalaulun loppuessa Laurikin viimein nousi mättäältään kääntäen katseensa majaan ja Timoon sen sisällä. Vanhempi kaksonen oli viivyttänyt nukahtamista häntä odottaakseen. Oli aika painua pehkuihin, aamulla tulisi nousta varhain tarkistamaan ansat. Tyytyväisenä Lauri kömpi sisään matalasta oviaukosta Timon kainaloon lämpimään petiin karhuntaljojen keskelle.

Nuotio oli aukean keskellä sammunut jo aikaa sitten ja vain mustat kekäleet kertoivat ihmisistä soluttautumassa metsän elämään. Suon kurjet lehahtivat lentoon jättäen veljekset kaksin metsän siimekseen. Yksinäinen karhu vaelteli aukean lähistöllä, uskaltautuipa se haistelemaan majan kylkeäkin. Sisältä kuulva rauhallinen tuhina sai onneksi kontion luopumaan aikeistaan tarkistaa, josko majassa olisi ollut ruokaakin. Ihmiset tunnetusti olivat kitsaita omaisuudestaan, tuskin metsä heitä olisi miksikään muuttanut. Onneksi karhu ei tiennyt olevansa aatteissaan väärässä.

Palautus: perspektiiviä parittamiseen (pahikset)

Author: Culliina
Fandom: Der kleine Vampir (aka Pikku vampyyri)
Pairing: Hans-Henrich Geiermeier/ Wolf-Rüdiger Schnuppermaul
Genre: romance, angst, darkfic
General: K15
Warnings: -
Disclaimer: Der kleine Vampir -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary:  Vaikka ei Geiermeier koskaan pelännyt. Vainoharhaisuus kalvoi häntä sisältä. Vaara saattoi piillä missä vain
A/N: Osallistuu haasteisiin OTS20 (yönkulkijat), Rare10, Perspektiiviä parittamiseen (pahikset), Slash10 ja Tunne10.

Suojele varjojen vaaroilta

Kylmät, kivetyt polut, perkaamattomat kukkapenkit, villiintyneet nurmikot, tutkimattomat hautakammiot, lepakot, hiiret, multa. Vampyyrit. Niitä Schnuppermaul ennen pelkäsi. Niitä hänen ei ollut lupa pelätä, niin Geiermeier sanoi. Kuusien uhkaavat hahmot kuunvalossa olivat pahinta, siellä vampyyrit häntä tuijottivat.
  
Mutta nykyään hän oli vahva, nykyään hän kulki läpi pimeimpienkin varjojen lujin mielin. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut. Enää Schnuppermaulin ei tarvinnut olla peloissaan.

Eikä muutos tällä kertaa johtunut siitä, että kaikki vampyyrit oli karkotettu hautausmaalta.
Vampyyrit olivat kuin joulupukki: ne olivat olemassa, koska joku uskoi niihin. Schnuppermaulin pelko teki pelon todelliseksi. Hän uskoi. Geiermeierkin uskoi, mutta hän uskoi niiden olevan voitettavissa, hävitettävissä. Schnuppermaulin pelko pilasi kaiken. Siksi Geiermeier oli ollut hänelle vihainen.

Geiermeier kolisteli eteisessä. Schnuppermaul istui keittiössä ja odotti. Tänään hän olisi rohkea.

Geiermeier asetteli puutappejaan lokeroihin, säilytti muutaman kuitenkin taskuissaan kaiken varalta. Hänellä oli aina takaportti, keino paeta. Vaikka ei Geiermeier koskaan pelännyt. Vainoharhaisuus kalvoi häntä sisältä. Vaara saattoi piillä missä vain.

Schnuppermaul kuunteli hänen potkaisevan saappaat jalastaan ja hiipivän hiljaa rappuset yläkertaan. Rutiinitarkastus. Eihän sitä tiennyt, vaikka vampyyri olisi päässyt kaikkien niiden lukkojen  ja valkosipulilettien ohi väijymään sängyn alle. Seuraavaksi avautuisi kylpyhuoneen ovi ja Geiermeier tarkastaisi jokaisen kaapin, tuhahtaisi Schnuppermaulin kasvorasvalle ja shampoolle  ja laskeutuisi rappuset alas keittiöön. Silloin olisi Schnuppermaulin vuoro. Tänä iltana hän tekisi sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Tänä iltana hän ei jänistäisi.

Rappunen narahti ja jo pian Geiermeierin varjo häivähti oviaukossa. Eteisessä paloi valo, mutta keittiössä oli aivan pimeää. Schnuppermaul ei pelännyt pimeää. Tänä yönä hän tahtoi tehdä sen.

Geiermeierin astuessa keittiöön hän ei aluksi huomannut mitään erikoista. Valot eivät palaneet, ainoa valopilkku oli jääkaapin oranssi merkkivalo yläreunassa. Se loisti pimeydestä kuin paholaisen silmä.

Mutta tietenkin ulkonäkö oli hämäävää. Jääkaapin valo oli vain valo. Todellinen vaara piili siellä, mistä sitä vähiten osasi odottaa. Vaarallisimpia olivat tilanteet, joita ei osannut ennakoida. Kaikkein vaarallisimpia olivat ystävät. He eivät koskaan pysyneet ystävinä. Todellinen vaara istui pöydän ääressä, kaikkien nähtävänä, itseään peittelemättä. Alasti.

Schnuppermaulin silmät tapittivat Geiermeieriä pimeydestä eikä kumpikaan kääntänyt katsettaan pois. Schnuppermaulin ilme oli päättäväinen, haastava. Geiermeier ei tiennyt, mitä ajatella puutarhurista – mitä hän halusi? Ja tärkein kysymys: miksi tämä kidutti Geiermeieriä paljastamalla itsensä täydellisesti, jättämättä itsestään ainuttakaan kohtaa pimentoon? Miksi tämä teki Geiermeierin elämästä helvettiä antamalla hänen kurkistaa maailmaan, jonne hänellä ei koskaan ollut pääsyä.

Sillä Geiermeier oli vampyyrinmetsästäjä ja vampyyrinmetsästäjät toimivat yksin, kiintymättä kehenkään. Vampyyrinmetsästäjät eivät rakastaneet.

Rakkaus oli Geiermeieristä yliarvostettua. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään eikä mitään. Hän oli aina elänyt yksin,  pimeydessä vampyyreja jahdaten. Sillä maailmassa oli joku, jolle hän tahtoi antaa mahdollisuuden elää vailla pelkoa hirviöistä. Ennen hän oli Geiermeierille vieras, mutta silti niin tärkeä, hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä, mutta nyt salaisuus oli ratkennut. Geiermeierin tuli kieltäytyä rakkaudesta pystyäkseen luomaan paremman maailman Wolfylleen, omalle pikku puutarhurilleen, joka ei uskonut vampyyreihin.

Suru, himo ja kaipuu olivat olleet keskeisin tunne Geiermeierin elämässä Schnuppermaulin muutettua taloon. Vasta silloin hän sai tietää, mitä todellinen taistelu oli. Taistelu itseään vastaan. Silloin ei voinut muuta kuin hävitä.

Minuutteja kului kahden miehen tuijottaessa toisiaan keittiössä. Kello ei tikittänyt, Geiermeier ei tarvinnut kelloa, ikkunasta ei puhaltanut tuuli, sieltähän olisi voinut tulla vampyyreja. Oranssi valo jatkoi loistoaan ainoana todistajana.

Se kerta oli ensimmäinen. Viimeiseksikin se jäi.

Hautausmaan takaosan raivaus aloitettaisiin ensi keväänä. Talvella maa oli jäässä, eivätkä työkoneet pystyneet siihen. Schnuppermaulille viivytys sopi, sillä etuosankin hoitamisessa oli jo tarpeeksi työtä. Hän tarvitsisi pian apulaisen kitkemään kukkapenkkejä ja leikkaamaan nurmikoita, kuusiaitojen trimmauksesta puhumattakaan. Schnuppermaul ei vain tahtonut ketään muuta rikkomaan hautausmaan hiljaista rauhaa. Hän ei tahtonut ketään työntämään nokkaansa hänen ja Geiermeierin väliin. Nyt pelattiin hänen kentällään, hän määräisi säännöt.

Geiermeierin tehtävänä oli enää päättää, mitä hän tekisi Schnuppermaulin sääntöjen puitteissa. Hautausmaan hierarkia oli muuttunut. Sitä Geiermeier oli eniten pelännyt. Hän ei voinut kuin hävitä jo valmiiksi mahdottoman taistelun. Schnuppermaul oli vallannut alueen, jota yksikään elävä ei pystynyt saamaan.

Schnuppermaul odotti. Hän näki edessään verisen taistelun. Geiermeier häviäisi, se olisi varmaa, mutta saisiko Schnuppermaul haluamansa? Antautuisiko Geiermeier hänen sääntoihinsä, hänen haluilleen? Ne olivat Schnuppermaulin multaisen elämämän pisimpiä hetkiä. Eikä niitä silti kulunut kuin yksi.

Geiermeier murahti ärsyyntyneenä. Hän tajusi hävinneensä, Schnuppermaul oli liian kova vastus. Miten pystyi voittamaan sellaisen, joka ei pannut vastaan ja paennut? Sitä ei Geiermeier tiennyt. Se oli hänen heikkoutensa.

Mutta sen Geiermeier tiesi, miten taistelu lopetettiin. Taistelu loppui uuteen alkuun, siihen, kuinka jokin asia lähti tästä maailmasta. Se saattoi olla Geiermeierin mielenterveys, se saattoi olla kylpyhuone. Se saattoi olla Schnuppermaul.

Tilanne oli edennyt liian pitkälle, jotta sen olisi voinut lopettaa. Geiermeier oli astunut Schnuppermaulin maalle, hänen täytyi pelata tämän säännöillä, sen Geiermeier ymmärsi. Onneksi tässä pelissä uskottiin yksilön valintaan. Onneksi Schnuppermaul ei ollut kommunisti.

Nyt Geiermeierillä oli mahdollisuus päättää kuukausia kestänyt taisto. Oli loppukliimaksin aika. Molemmat tiesivät sen.

Geiermeier astui askeleen lähemmäs Schnuppermaulia. Molempien teki mieli laskea katseensa, mutta kumpikaan ei sitä tehnyt. Kumpikaan ei tiennyt, miten lähellä luovuttamista toinen oli. Geiermeierin käsi puristui taskussa nyrkkiin puutapin ympärille. Aika oli lähellä.

Schnuppermaul tunsi Geiermeierin kovat kädet vartalollaan. Ne saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Schnuppermaulin selkää. Tukahdutettu murahdus pakeni Geiermeierin yhteenpuristettujen huulten välistä. Schnuppermaul tulkitsi sen kiihkoksi. Hän luuli Geiermeierin pelaavan hänen säännöillään.

Kovan takin metalliset napit tuntuivat kylmiltä vasten Schnuppermaulin vatsaa ja rintaa Geiermeierin nostaessa tämän syliinsä. Puutarhuri ei kuitenkaan värähtänyt – hän ei tahtonut näyttää heikkouttaan. Tänä iltana Schnuppermaul oli vahva. Siispä hän kietoi jalkansa Geiermeierin ympärille ja painautui tiukemmin vasten tämän lämmintä syliä. Vuosien vampyyrienmetsästys oli tehnyt tehtävänsä ja Geiermeier kannatteli Schnuppermaulia kevyesti, kuin pientä lasta. Pieni lapsi Schnuppermaul Geiermeierille olikin. Nuori ja kokematon.

Geiermeier kanto Schnuppermaulin lasivitriineillä sisustettuun olohuoneeseen ja edelleen ulos kuistille. Pysähtymättä he laskeutuivat muutaman portaan alas kivetylle tielle ja kulkivat läpi hoidetun puutarhan, ohi lehtensä tiputtaneiden ruusupensaiden, ohi tyhjyyttään mollottavien hautojen. Monet silmäparit pysähtyivät katsomaan kaksikkoa, koko hautausmaa odotti. Tänä yönä alkoi uusi aika. Oli kohtalon hetki. Geiermeier ei kiinnittänyt huomiota vampyyreihin, heidät saattoi tuhota myöhemminkin. Heidän suhteensa tulisi vielä toinen tilaisuus.

Viimein he olivat perillä. He olivat paikassa, josta kaikki alkoi. Geiermeier laski Schnuppermaulin alas. Tämä ei vastustellut. Tässä he olivat ensimmäistä kertaa kohdanneet. Puutarhuri ja metsästäjä. Tämä tuntui sopivalta paikalta viettää viimeinen hetki.

Geiermeier nousi hitaasti seisomaan. Hän ei hetkeksikään irrottanut katsettaan Schnuppermaulin silmistä. Molemmat olivat varmoja, mutta ainoastaan Geiermeier oli oikeassa. Schnuppermaul ei uskonut Geiermeierin tappavan häntä. Hän odotti rakkautta.

Schnuppermaul ei tiennyt vihan ja rakkauden tuovan viisauden, tyhjyyden.

Schnuppermaul ei tiennyt viimeisten sydämenlyöntiensä valuneen vampyyrien sydämenmutoisille hautakiville. Schnuppermaul ei tiennyt Geiermeierin vuodattaneen kyyneltäkään puutarhurinsa vuotaessa tyhjiin puutappi sydämessään. Puutappi sydämessä, joka toivoi pelkkää rakkautta.

Schnuppermaulin elämä valui pitkin vampyyrien merkkiä, imeytyen yhä syvemmälle näiden maahan. Kirottuun maahan.

Enää Schnuppermaul ei ollut poika. Hän oli mies. Hautausmaan kuninkuus oli hänen. 

Kuolema erotti kaksi maailmaa, kaksi sielua. Kumpikaan ei voinut ennen voittaa. Nyt molemmat olivat herroja.

Vampyyrit juoksivat edelleen vapaana villiintyneiden juhannusruusupensaiden keskellä.

Palautus: t. 2 s, 77

Author: Culliina
Fandom: Der kleine Vampir (aka Pikku vampyyri)
Pairing: Olga von Seiffensvein/ Richard Pitkävihainen
Genre: fluffy
General: S
Warnings: Hilepallon (aka Edward Cullenin) dissausta.
Disclaimer: Der kleine Vampir -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille, Twilight Stephanie Meyerille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Hän oli prinsessa tähtitaivaalla, synkän heimon kirkkain tähti. Tähti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki rakastivat. Hän oli vampyyrien aatelia.
A/N: Osallistuu haasteisiin OTS20, Rare10 ja Ikäraja10.

Tähtitaivaan prinsessa

Olga lensi korkealla kaupungin yllä. Alhaalla levittäytyivät kymmenet ja sadat katot luoden väliinsä kiemuraisen katujen verkoston. Tähdet loistivat ylhäällä. Kun lensi selällään, katse tähdissä pilvettömänä yönä, tuntui kuin ei olisi liikkunut ollenkaan. Niin kaukana tähdet olivat.

Olga pyöri ja kiemurteli, nautti lennosta. Vauhdin huuma täytti tämän pään yhä edelleen, vaikka aikaa ensimmäisestä lennosta olikin kulunut jo melkein kaksisataa vuotta. Aika ei ollut vampyyreille sama kuin ihmisille. Pilvien läpi oli vain niin mukava lentää. Ne olivat kuin esirippu, joka aukesi tähden astuttua lavalle.

Olga lennähti pilveen ja sen toiselle puolen hajoittaen koko vesimassan. Onneksi viitta ei sentään kastunut.

Kaupunki alkoi pikkuhiljaa muuttua maaseuduksi. Olga laskeutui alemmas nähdäkseen paremmin. Maalla oli öisin niin pimeää, ettei paljastumisesta ollut pelkoa. Vain siellä täällä loisti valo omakotitalon ikkunassa. Melkein kaikki ihmiset olivat jo nukkumassa.

Olga lensi kiemuraisen tien yllä. Opasteet näyttivät kohti Pitkää Itkua. Ei Olga toki Itkuun ollut matkalla, mutta sen läheiseen laaksoon kyllä. Itkulaaksoon. Eräs henkilö odotti häntä siellä.

Tunnin lentämisen jälkeen Olga näki edessään Pitkän Itkun uuden kirkon tornin. Kirkko oli kauttaaltaan punaista tiiltä ja sen pihamaa oli  siisti kaikkine kukkaistutuksineen. Kappeli ja sitä ympäröivä hautausmaa olivat toisella puolen kylää. Hautausmaalla sijainnut vanha kirkko oli palanut muutama vuosikymmen sitten kylässä rienuneessa tulipalossa, joka huhujen mukaan oli ihmissusien aikaansaannosta. Hautausmaalle ei ollut mahtunut rakentamaan uutta, joten uusi kirkko oli saanut paikkansa kukkulan päältä kylän toiselta reunalta.

Olgaa hymyilytti. Vai olivat ihmissudet tuikanneet vanhan kirkon tuleen! Noh, uskokoot ihmiset mitä halusivat. Sellaisia he olivat: keksivät mielummin omia kummitussatuja tapahtumille, kun  eivät pystyneet hyväksymään vielä karmeampaa totuutta. Olihan ihmissusiakin, mutta vampyyrit olivat metsästäneet kannan lähes sukupuuttoon – onneksi!- jo satoja vuosia sitten. Oli tavallaan mukava huomata, miten paljon enemmän ihmiset vampyyreista pitivät, kun eivät syyttäneet näitä mistään ja kirjoittivat kaikenlaisia mukavia kirjojakin. Tosin monet asiat ihmiset olivat käsittäneet aivan väärin: vampyyrit eivät kimallelleet auringonvalossa kuin mokomatkin discopallot eivätkä juosseet supernopeasti. Miksi heidän pitäisi juosta, kun kerran saattoi lentääkin? Tosin Edward Cullen tunnetusti oli niin laho päästään, että saattaisi osatakin lentää, mikäli vain ymmärtäisi kokeilla... Twilightin maine ei ollut hyvä edes vampyyrien keskuudessa.

Itkulaaksoon vievä polku kääntyi oikealle ja Olga kääntyi seuraamaan sitä. Puiden latvojen yltä saattoi jo nähdä Itkulaakson rauniot ja niitä ympäröivän villiintyneen puutarhan. Kuu loisti pilvien raosta valaisten sen kaiken. Olga tunsi itsensä filmitähdeksi, joka oli juuri astumassa parrasvaloihin elokuvansa ensi-illassa. Jännitys kupli hänen mahassaan ja innostus valaisi kasvot. Suuren hetken koitettua Olga lennähti yleisön eteen suosionosoitusten saattelemana salamavalojen välähdellessä. Hän oli prinsessa tähtitaivaalla, synkän heimon kirkkain tähti. Tähti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki rakastivat. Hän oli vampyyrien aatelia. Hän johti heimoa määräten sen suunnan. Hän, nuori neito kauniissa mekossaan, vampyyrinviitta päällä. Hento, mutta silti niin vahva ja julma. Aito kuningatar.

”Valtakuntani, linnani, prinsessanne on saapunut keskuuteenne.”

Hiljainen kuiskaus lähti Olgan huulilta. Se sotkeutui tuuleen, kietoi sen pauloihinsa. Ja tuuli kantoi prinsessan hiljaiset sanat valtakuntaan jakaen sen kaikkien yön kulkijoiden korviin. Vain muutama hiljainen sana ja koko valtakunta oli Olgan vallassa. Vain muutama hiljainen sana ja kaikki tunnustivat prinsessaa.

”Mutta missä viipyy prinssi Uljas?”

Prinsessan kulmat kurtistuivat. Tarina ei edennyt kuten piti. Missä oli prinssi Uljas loppukliimaksin aikaan? Oliko Richard unohtanut?

Ei. Oli Richardia tai ei, prinsessan tehtävä oli viedä tarinaa eteenpäin. Näyttävä sisääntulo oli suoritettu, kansa oli otettu valtaan. Nyt sitä täytyi enää hallita. Prinsessan oli aika näyttää todelliset kyntensä.

Olga laskeutui puutarhaan verenpunaisten ruusupensaiden keskelle. Hiljaisuus oli lumoavaa, siinä oli taikaa. Koko puutarha tuntui hehkuvan ja kimmeltävän kuun kelmeässä loisteessa. Sisältä alkoi kantautua kokoajan voimistuvaa urkumusiikkia. Jännitys kohosi loppuhuipennuksen lähetessä. Katsojat odottivat, pidättivät henkeä. Oli loppurepliikkien vuoro. Seuraavat hetket määräisivät koko tarinan muodon: oliko soittaja prinssi uljas, joka odotti prinsessaansa valmiina viettämään loppuelämänsä tämän kanssa vai oliko tarinan roisto voittanut ja surmannut prinssin?

Teatraalisen hitaasti jännitystä ylläpitäen Olga asteli pitkin Itkulaakson linnan raunioita. Keskikäytävä oli avoin, yksikään portti tai sortunut kivi ei häirinnyt Olgan kulkua. Viimeinen ovi aukesi narahtaen. Juhlasali oli pilkkopimeä.

Ei fanfaareja, ei loistavia valoja tai ihastuksen huokauksia. Pelkkä pimeys, joka kätki kaiken sisäänsä. Olga hymyili hiljaa. Juuri näin hän tahtoi kaiken sujuvan. Dramaattinen, ehkä traaginen loppu. Lukijalle jäi avoimeksi kaikki, prinsessan kohtalo, urkujen soittaja, odottaja pimeässä huoneessa, kaikki. Ei turhia paljastuksia, onnellisen lopun spoilauksia, jotka latistivat koko hyvinkirjoitetun tarinan. Pelkkä loppu.

Olga sulki silmänsä. Tämä oli prinsessatarinan loppu.

Tulitikku syttyi valaisemaan kaikennielevää pimeyttä. Uusi tarina alkoi.

t. 6 s. 37

Author: Culliina
Fandom: Der kleine Vampir (aka Pikku vampyyri)
Pairing: Lumpi von Schlotterstein/ Jörg Kiivasluonteinen
Genre: angst, ficlet
General: K13
Warnings: -
Disclaimer: Der kleine Vampir -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Angela Sommer-Bodenburgille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Se kuiski kauniita sanoja, kutsui luokseen. Loi epätoivoista toivoa. Kaipaus tunkeutui kylmyyttäkin syvemmälle Lumpin sydämeen.
A/N: Osallistuu haasteisiin Rare10, OTS20, Slash10 ja Tunne10.

Suojaa maailman kylmältä, sateelta

Saksan talvet olivat märkiä. Taas satoi. Vesi valui pitkin Lumpin kasvoja, hiuksia, litistäen ne märäksi hupuksi pään ympärille. Lumpi oli unohtanut sadeviitan kotiin. Mitä väliä sillä oli?

Lumpi tunsi kosteuden imeytyvän yhä syvemmälle vaatteisiin, ihoon. Pian se varmaankin valuisi Lumpistakin läpi, siltä hänestä ainakin tuntui. Kylmyys koversi reikiä vanhan vampyyrin lihaan ja luuhun. Mutta mitä sillä oli väliä?

Saksan talvina satoi vettä, ei lunta. Lumpi kuvitteli ympärilleen lumisateen. Unohti kaiken muun. Oli vain hän ja lumisade. Lunta kerrostui hiljakseen hänen olkapäilleen, hiuksiinsa. Lumi tarttui viittaan ja sai kaiken näyttämään sumuiselta, kuin sadussa. Lumi loi maailmaan jotain kaunista, jotain herkkää. Siihen herkkyyteen Lumpi tahtoi upota. Hän ei tahtonut tuntea kylmyyttä ja vesipisaroita. Hän tahtoi matkata satumaahan, edes kerran. Päästyään sinne kerran hän tuntisi tien. Silloin hän voisi taittaa matkan uudestaankin. Vampyyreilla oli hyvä suuntavaisto.

Lumen mukana tuli pohjoisen pakkanen. Kaunis lumikerros jäätyi, muutti pehmeän pumpulin raudankovaksi suojamuuriksi. Se ei päästänyt sisälleen mitään. Eikä liioin uloskaan.

Kerroksen alla oli kaunista: tuhannet lumikiteet kimalsivat kuin tuhat timanttia jään taittaessa niiden kirkkauden moninkertaiseksi. Pureva tuuli oli uurruttanut jäätä, piirtänyt siihen erilaisia kiemuroita, kuin viestin. Se viesti kertoi elämästä.

Jääkerroksen sisällä elämä oli poissa. Pelkkä kauneus oli jäänyt jäljelle. Siksi Lumpi ei ollut sisällä: hän oli vampyyri. Vampyyrit eivät kuolleet. Vampyyrit eivät koskaan päässeet osaksi kuoleman kauneutta.

Silti vampyyreillakin oli tunteet. Lumpi ei ollut poikkeus. Jokainen tarvitsi tukea. Ihminen sai tukea rajallisuudesta, siitä kuinka kaikki lopulta olisi ohi, vaikka elämä olisi kuinka vaikeaa. Ihmiset tiesivät olevansa rajallisia, tyhmiä. Heidän ei tarvinnut pohtia ikuisuuden syvyyttä ja kylmyyttä, kuinka inhimillisyys ja kuolema olivat lahjoja, keinoja jättää joskus kaikki taakseen. Tottakai he typeryyksissään yrittivät, mutta kuinka ikuisuutta saattoi ymmärtää kokematta sitä itse. Ja kokeakseen ikuisuuden tarvitsi luopua inhimillisyyden lahjasta. Ikuisuus oli kirous, sen Lumpi tiesi.

Sädehtivä maailma kohosi Lumpin ympärille. Se kuiski kauniita sanoja, kutsui luokseen. Loi epätoivoista toivoa. Kaipaus tunkeutui kylmyyttäkin syvemmälle Lumpin sydämeen.

Kosketus olkapäille herätti Lumpin, rikkoi kauniin maailman. Vesipisarat valuivat pitkin Lumpin kasvoja ja viittaa, kylmyys kiersi kehää kaipuun ympärillä. Ajatus kuolemasta, toivosta, etääntyi. Oli vain sade ja kylmyys.

”Mitä  mietit?” oli hiljainen kysymys Lumpin takaa. Kylmyys oli kadonnut olkapäästä, sillä lepäävä käsi sai lämmön aikaan.

”Miksi rakastaisin sinua?”

”Koska silloin sinun olisi lämmin.”

Lumikiteet jatkoivat loistoaan tavoittamattomissa Jörgin tarttuessa Lumpia kädestä ja lentämällä tämä selässään takaisin Itkulaaksoon. Takaisin kotiin.

Silti Lumpi ei unohtanut. Vielä aamullakin, maatessaan arkussa Jörgin vieressä valmiina nukahtamaan, hän muisti kuoleman kauneuden. Tuhat lumihiutaletta loistamassa kirkkaudessa. Huomenna olisi uusi yö. Uusi tilaisuus matkustaa tuon satumaan liepeille ihailemaan sen kauneutta. Ehkä joskus kaipuu ylittäisi vampirsmin kirouksen. Ehkä kaipuu joskus tappaisi jopa vampyyrin.

t. 2 s. 29, runo

Author: Culliina
Fandom: originaali
Genre: runo
General: S
Warnings: - 
Disclaimer: runo on minun.
A/N: Osallistuu haasteisiin Originaali10, Runo5 ja Ikäraja10.

Läpi ikuisuuteen

Aurinkotuulen matkassa
pieni ydin vain.
Saan matkustaa
läpi avaruuden harjalla
aurinkotuulen.
Nähdä kaikki,
pingviinit ja uranus,
kerran ja miljoonasti
mahdollisuus.
Kanssa toisten samojen
ja erilaisten
ja yksi niistä äärettömistä.
Silti ihmistä vapaampi,
enemmän nähnyt,
suurempi.
Äärettömyyden ylittänyt.

Yksi pieni ydin ihmisestä.

t. 3 s. 20, Perspektiiviä parittamiseen

Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Pairing: Vancha March/ Gannen Harst
Genre: angst, ficlet
General: K11
Warnings: insest
Disclaimer: Darren Shan-sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O’Shaughnessylle enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Lumiäiti peitti lapsensa syleilyynsä, tuuditti uneen.
A/N: osallistuu haasteisiin  Perspektiiviä parittamiseen (perhe), OTS20, Slash10 ja Tunne 10.

Lumiäiti

Merituuli soi korvissa lumen kieppuessa kaikkialla. Vesi oli jäätynyt jo kauan sitten eikä mikään rikkonut sen lumista pintaa. Taivaskin oli lumen peitossa, täällä satoi aina lunta. Koskaan ei tullut kesää. Yksinäinen susi ulvoi ylempänä vuorilla. Se vastasi serkkunsa ja sielunkumppaninsa kutsuun.  Vancha oli aivan yksin. 

Tänne Vancha tapasi tulla, meren ääreen. Täällä Vancha saattoi vain vaeltaa yksin huutaen turhia rukouksiaan tuuleen. Hän tiesi niiden menevän perille. Siksi hän huusi. Vancha tiesi, että jos veli vain tahtoisi, tämä voisi tulla ja pelastaa. Pelastaa pikkuveljensä ja kaikki maailman vampyyrit ja vampaneesit.  Luoda yhden suuren ja vahvan heimon ja johtaa sitä veljensä kanssa. Mutta Gannen ei enää välittänyt. Tällä oli toinen.  Vain vampaneeseilla oli tälle enää väliä.

Vancha katsoi horisonttiin. Lunta, lunta, lunta. Kaikkialla oli lunta. Lumi oli turvallista, se kätki sisäänsä kaiken suojellen ja hoivaten. Sen pyörteistä ei edes vampyyri pystynyt löytämään saalistaan. Lumi peitti alleen kokonaisen maailman, jossa kaikki piileskelivät. Lumi oli hellä suoja kovassa maailmassa.

Liilat taljat ja niiden ympärille kierretyt shurikenit rasahtelivat jäisinä. Kylmyys oli kovettanut ne jääksi. Vanchan oli vaikea liikkua, hänkin alkoi kylmetä. Vaikka miksipäs ei? Lumihan oli kylmyydessään ja armottomuudessaan lämmin ja hyvä. Vancha tahtoi  upota sen syövereihin, sukeltaa syvemmälle kuin kukaan ennen. Hän tahtoi aloittaa uuden matkan. Siinä matkassa olisi pelkkää lunta. Lunta, lunta, lunta. Ei petollisia rakkaita, tunteita, joista et uskaltanut kertoa, ei onnea ja sitä seuraavaa kärsimystä, ei vaikeita valintoja. Vain lunta.

Maailman valkeus levisi. Se kietoi Vanchan syleilyynsä, peitti alleen kuin peitto pienen lapsen äidin peitellessä tämän illalla. Illan jälkeen seuraisi yö aikaa levätä, sitten kaikki alkaisi jälleen alusta.

Lumiäiti peitti lapsensa syleilyynsä, tuuditti uneen. Kohta Vancha heräisi uuteen aamuun. Siell ä hänen ei tarvitsisi surra veljeään, rakastaan. Siellä maailma ei kieltäisi heitä. Siellä ei olisi maailmaa.

Yksinäinen susi ulvoi vuorilla vampyyriprinssin matkatessa pois täältä lailla lumihiutaleen.

Jossain kaukana Gannen katsoi ylös taivaalle. Sinne oli syttynyt uusi tähti. ”Hyvästi veli.”

Tuuli oli tehnyt tehtävänsä.

Yksinäinen kyynel karkasi Gannenin poskelle. Yhtä yksinäinen oli sen kantaja. Vancha oli lähtenyt tuulen matkaan. Kuin lumihiutale. Sellainen hän oli aina ollut: ikuinen matkaaja. Tällä kertaa lumiäiti oli vienyt voiton maailmasta. Vancha ei enää palaisi.

Palautus: t. 11 s. 44

Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Pairing: Alice Burgess/ Debbie Hemlock
Genre: Draama, humor, femme
General: S
Warnings: -
Disclaimer: Darren Shan -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle enkä saa tästä rahallista korvausta (valitettavasti).
Summary: Vastaluvut ovat keskenään vastakohtia. Ihan niin kuin sinä ja Steve Leonard.
A/N: Osallistuu haasteisiin OTS20, Rare10 ja Oppia ikä kaikki (vastaluvut). Tuskin tästä kukaan mitään oppii ja kirjoitinkin lähinnä purkaakseni omia traumojani

Steve Leonard on vähemmän kuin vastalukusi

”Eli jos a plus b on kaksi ja a on b:n vastaluku, mikä on b?”
   Debbie Hemlock huokasi raskaasti keittiössään. Alice oli mukava ja Debbie piti hänestä paljon, mutta toisinaan hän osoittautui täydeksi idiootiksi. Esimerkiksi nyt.
   ”Mieti nyt! Mikä on vastalukujen summa?”
   ”No, mistä minä sen tietäisin? Kolme?”
   ”Huoh, olet toivoton. Mitä on miinus yksi plus yksi?”
   ”Miten se liittyy mihinkään?”
   ”Yksi ja miinus yksi ovat vastalukuja.”
   ”Mutta tässähän oli a ja b!”
   ”Koska viimeksi kävit matikantunnilla? Kuudennella luokalla?”
   ”Lahjoin silloisen poikaystäväni suklaalla ja hän teki kaikki läksyni.”
   ”Ja sitten sinusta tuli poliisi?”
   ”Niin. Rikos on rikos, vasta kun siitä jää kiinni.” Alice virnisti vinosti. Debbie oli suloinen turhautuessaan. Kannatti lukea matematiikkaa jo ihan vain sen takia.
   ”Miksi  ihmeessä sitten luet matematiikkaa, jos et ole koskaan pitänyt siitä!” Opettajan itsehillintä oli jo koetuksella. Alice oli pahempi kuin kahdeksasluokkalaiset teinit!
   ”Koska tahdon sivistää itseäni.” Alice vastasi kuin asia olisi ollut päivän selvä. Yllättävän naiivina ja opettajamaisena Debbie Alicen yllätykseksi kuitenkin nieli selityksen. Hän oli jo ehtinyt odottaa valtaisaa saarnaa vastuuttomuudesta kouluaikoina, ajan tuhlauksesta ja toisten turhasta ärsyttämisestä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.
   ”Olet oikeassa, anteeksi. En saisi suuttua sinulle.”
   ”Ei se mitään. Joten miten a ja b siis liittyvät vastalukuihin?”
   ”Katsopa”, Debbie sanoi ottaen esiin kynän ja paperia. Hän piirsi paperille pitkän janan ja merkitsi sen keskelle nollan, ”Tämä on yksiulotteinen koordinaatisto. Tämän akselin nimi on  x.” Debbie osoitti piirtämäänsä janaa. ”Tällä puolella janaa on positiivisia lukuja, tällä negatiivisia.”
   Alice nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Eihän aihe häntä varsinaisesti kiinnostanut, mutta jos Debbie kerran jaksoi häntä opettaa, niin mikäs siinä. Saipahan hän ainakin viettää aikaa rakkaansa kanssa.
   ”Tässä on yksi.” Debbie piirsi pisteen janalle ja piirsi sen viereen ykkösen. ”Yhden vastaluvun löytää koordinaatistosta, kun laittaa peilin nollan kohdalle. Kuvitellaan tähän peili.” Alice tarkkaili kuviota kulmat kurtussa. Opetettiinko kouluissa nykyään tälläistä? Ei hänelle vain oltu opetettu...
   ”Onko miinus yksi siis yhtä kaukana nollasta kuin yksi, mutta vain negatiivisella puolella?”
   ”Nimenomaan. Ja kun lisätään yhteen kolme, saadaan neljä. Kun miinus yhteen lisätään kolme, tulee kaksi.” Debbie katsoi oppilastaan ja näki edessään hämmentyneet silmät. Tämä oli ilmeisesti mennyt Alicelta yli hilseen. Tämä ei todellakaan tainnut olla oppinut matematiikkaa sitten ala-asteen...
   ”Kun lukuun lisätään positiivinen luku, se suurenee. Sen voi laskea näin. Yksi plus kolme on neljä.” Debbie osoitti kynällä ykkösen pistettä ja laski siitä kolme pistettä eteenpäin. Kynän pää todella päätyi nelosen kohdalle.
   ”Ei ole väliä, onko kasvatettava luku positiivinen vai negatiivinen. Se lasketaan aivan samalla tavalla.” Hän havainnollisti kertomansa laskemalla kolme eteenpäin miinus yhdestä. Jälleen kerran Alice sai huomata hänen olevan oikeassa.
   ”Mutta entä, jos lukuun lisätään negatiivinen luku?”
   ”Silloin syntyy vähennyslasku. Luvusta vähennetään negatiivisen luvun vastaluku.”
   ”Eli miinus yksi plus miinus yksi on oikeasti yksi miinus yksi?”
   ”Ei, vaan miinus yksi miinus yksi. Vastaukseksi tulee miinus kaksi.”
   ”Jaa, mikä takia?”
   ”Kun lukuun lisätään negatiivinen luku, sen arvo pienenee.”
   ”Jahas.” Tämä oli juuri niitä hetkiä, jolloin Alice ei kertakaikkiaan ymmärtänyt opettajaa. Mikä ihmeen logiikka tässäkin oli! Kyllähän Debbie taitava oli, monissakin asioissa, mutta Alicen puolesta heidän oppituntiensa sijainti olisi saanut olla pari metriä taaksepäin, viereisessä huoneessa, kynttilöiden keskellä pehmeisiin lakanoihin kietoutuneena. Siellä Debbie sai opettaa hänelle aivan mitä hän halusi...
   ”Eli tajusitko nyt?”
   ”Tajusinko mitä?”
   ”Mitä on a plus b kun a on b:n vastaluku?”
   ”...”
   ”Ajattele! A ja b ovat molemmat yhtä kaukana nollasta, sen eri puolilla.”
   ”Nolla?”
   ”Täsmälleen! Luvun ja sen vastaluvun summa on aina nolla.”
   ”Nyt meni ohi. Miksi ja miten niin?”
   ”Huoh. Olet vaikea tapaus. Syödään välillä vaikka piirakkaa, niin mietin hyvän esimerkin.”
  
   Debbien piirakkavuoka oli yllättävän pieni, ja kun se oli vielä tungettu täyteen mustikoita, ei piirakan hävittämiseen kulunut kuin puolisen tuntia. Debbie oli kokoajan kumman hiljainen ja ajatuksiinsa uponnut. Syödessään Alice ei ollut tätä huomannut, mutta piirakan vähetessä tämä oli pikkuhiljaa pannut merkille, että yleensä Debbiestä pulppuava, jatkuva iloinen puhetulva oli vaiennut. Tai ei se varsinaisesti vaiennut ollut; sitä ei vain alunalkaenkaan ollut ollut.
   ”Nyt keksin!”
   ”Mitä?”
   ”Miten selitän sinulle vastaluvut!” Debbien silmät hohtivat innosta tämän aloittaessaan normaalin puhetulvan. Pelkkä silmien katsekin sai Alicen epäröimään -tuollaista katsetta ei voinut seurata mitään hyvää.
   ”Vastaluvut ovat keskenään vastakohtia. Ihan niin kuin sinä ja Steve Leonard. Jos Steveen lisätään negatiivisia ominaisuuksia, hänestä tulee entistäkin ilkeämpi. Mitä kauempana positiivisesta hän on, sitä ilkeämpi hän on. Silloin ette enää ole vastalukuja.”
   ”Ihan loogista. Tuleeko minusta siis parempi, jos minuun lisätään positiivista?”
   ”Tulee! Aivan niin. Nyt ymmärsit. Ja, kun sinä ja Steve olette täydelliset vastakohdat, teidän keskiarvonne on nolla.”
   ”Eli luku plus sen vastalukukin on nolla?” Pelkkä Debbien hymy riitti Alicelle vastaukseksi. Oli mukava huomata, että tämä ei ollut enää ärsyyntynyt Aliceen. Hymyyn oli mahdotonta olla vastaamatta.
   ”Tiedätkö nyt vastauksen alkuperäiseen ongelmaan? Eli jos a plus b on kaksi ja a on b:n vastaluku, mikä on b?”
   ”Tiedän, että en ymmärrä, mikä logiikka tuossa on.”
   ”Jos a on b:n vastaluku, sehän tarkoittaa, että a on miinus b. Mitä on miinus b plus b?”
   ”Eli luku plus vastaluku? Nolla? Mutta jos sen pitäisi olla kaksi, niin eihän tätä voi ratkaista!”
   ”Sherlock!”

Palautus: t. 1 s. 40

Author: Culliina
Fandom: RPF
Pairing: Wolfgang Amadeus Mozart/ Aloysa Weber
Genre: fluffy, angst
General: K7
Warnings:-
Disclaimer: Mozartit ja Weberit kuuluvat itselleen. Perustuu värittämiini tositapahtumiin todellisissa paikoissa 1700-luvulla. Ainoastaan kaikki random on minun. 
Summary: Niin syntyi sinfonia nro. 31, Pariisilainen.
A/N: Osallistuu haasteisiin Sitaatti-& sananlasku (hiddenbenin lause: "I tell my piano the things I used to tell you." ("Kerron pianolleni ne asiat, jotka minun oli tapana kertoa sinulle.") ), Hieman tuntemattomampia fandomeja sekä Oppia ikä kaikki. Mikäli joku ei jaksa laskea/ tunnista tekstistä, Mozart on tässä 26-vuotias ja eletään vuotta 1777.

Kaduilla Salzburgin

Nuori säveltäjä käveli pitkin Salzburgin katuja. Kuu loisti taivaalla ohuen pilvikerroksen läpi luoden valoaan lumisille kaduille. Vain harva ihminen oli enää siihen aikaan liikkeellä.
   Wolfgang kiirehti askeleitaan pakkasen saadessa hänen varpaansa kipristelemään. Aloysa asui kaupungin liepeillä äitinsä, siskonsa ja sairaan isoisänsä kanssa. Aika oli myöhäinen vierailulle, mutta Wolfgangin sydäntä varjosti suru, jonka jakamiseen ei ollut enää kauaa aikaa. Jo aikaisin huomenaamuna hänen äitinsä ja hän lähtisivät Salzburgista pitkälle matkalle aina Pariisiin asti.
   Kynttilöiden valo loisti Weberien ikkunasta ja iloinen puheensorina ja musiikki kantautuivat nuorukaisen korviin. Aloysan sisko, Constanze, soitti viulua.
   Musiikkiin tuli tauko Wolfgangin koputettua oveen Aloysan riennettyä avaamaan. Tämän kasvot kirkastuivat nähdessään, kuka ovella oli.
   ”Iltaa Wolfgang, mikä tuo sinut tänne tähän aikaan illasta?”
   ”Kaunis äänesi kantoi kotiini asti enkä voinut vastustaa sen ihanaa sointia.”
   ”Höpsö. Pitkän matkan taitoit vain lauluani kuullaksesi. Onko jokin hätänä?”
   ”Kertoisin uutiseni mielummin sisällä lämpimässä, jos sallit.”
   ”Ah, tottakai! Olinpas minä huolimaton. Käy sisään, käy sisään.”
   Wolfgang käveli Aloysan perässä sisään pieneen eteiseen, joka johti suurempaan oleskelutilaan. Muu Weberien perhe istui seurustelemassa sohvalla ja tuoleilla. Constanze ripusti viuluansa takaisin seinälle.
   ”Constanze, älä suotta minun takiani lopeta! Kuulin soittosi ulos asti. Kauniimpaa en ole kuullut edes Wienin hovissa!”
   ”Imartelette minua.” Constanze vastasi kuitenkin selvästi hyvillään ja otti viulunsa takaisin käteen. Pian ilmoille kiirkin jo taidokas viulukonsertto 207, jonka Wolfgang oli kaksi vuotta sitten säveltänyt. Hymyillen muusikkojen katseet kohtasivat ja Wolfgang nyökkäsi hyväksyvästi.
   ”Istuhan ja kerro uutisesti.” Aloysa kehotti ja ohjasi säveltäjän istumaan viereensä sohvalle. Tämän tummat, huolestuneet silmät kohtasivat Wolfgangin omat viulukonserton säestämänä. Aloysa tuntui vaistoavan, ettei kaikki ollut hyvin. Naisen vaisto.
   ”Aloysa, rakkaani. Niin monta päivää ja niin monta yötä sinusta ehdin haaveilla ja jokaisen haaveen kohdalla rakkauteni syveni entisestään. Olit kuin kesäinen päivä, johon jokainen rakastuu heti ensinäkemältä, mutta jonka koko ihanuutta ei pysty elinaikanaan ymmärtämään.” Hän piti tauon puheessaan ja katseli rakastaan. Jäähyväiset olivat aina vaikeita, olivat ne sitten pysyviä tai eivät.
   ”Rakkaani. Niin monta kertaa olen rakkautesi kuullut, mutta yhä se saa sydämeni sykkimään. Mutta onko tämä se uutinen, jonka tahdoit tulla kertomaan? Mikäli on, olen helpottunut. Ehdin jo luulla sen olleen jotain pahaa. Tämä lämmittää sydäntäni. Minäkin rakastan sinua.”
   ”Voi, olisipa tämä todella kaikki, mitä tulin kertomaan! Isäni tahtoo minun matkustavan äitini kanssa Ranskaan, Pariisiin, esiintymään. Voin joutua viipymään kauankin.”
   Pitkän hetken rakastavaiset vai katsoivat toisiaan silmiin surullisina. Sama suru, sama kaipuu paistoi molempien silmistä Aloysan nyökätessä hiljaa.
   ”Mene, rakkaani, mene. Niin sinun täytyy. Mutta muista minua aina iltaisin ja nähdessäsi muita kauniita naisia. Muista, että minä odotan sinua täällä.”
   ”Sinä olet ainoa rakkaani. Ainoa, jolle olen koskaan sydämeni antanut. Pidä itsestäsi hyvää huolta. Ja sydämestäni myös. Jätän sen sinun käsiisi.”
   Lumen sataessa alas tiheänä verhona  Wolfgang sulki Weberien oven ja näki Aloysan vilkuttamassa ikkunassa. Hän tunsi pakahtuvansa suruun ja ikävään, mutta Pariisin matkaa ei voinut siirtää.
   Kellon lyödessä kymmentä nuori säveltäjä aloitti kotimatkansa tietämättä, että oli juuri hyvästellyt rakkaan Aloysansa viimeistä kertaa. Kohtalon polut olivat mutkikkaat eivätkä edes nuoren säveltäjän sydämessä soivat viulun taidokkaat sävelet niitä onnistuneet pehmittämään. 
  
~*~*~

Pariisin kadut olivat talvisin sateisia. Nytkin satoi vettä. Kylmää vettä, joka maahan osuessaan muodosti tien pinnalle petollisen jään. Ihmiset kulkivat kaduilla nopeasti kaulukset ylös nostettuina, yrittäen suojautua sateelta.
   Wolfgang ja hänen äitinsä Anna Maria asuivat pienessä, mutta ylellisessä asunnossa lähellä Pariisin keskustaa. Asunnossa oli vain kolme huonetta: makuuhuone, pieni keittiö sekä oleskelutila. Oleskelutilan nurkassa seisoi koristeellinen, siro piano, sen yllä seinällä roikkui Wolfgangin viulu.    Anna Maria oli kylässä uuden ystävättärensä ja tämän miehen luona ja Wolfgang oli yksin kotona. Näinä hiljaisina hetkinä hänellä oli tapana istua ikkunan reunalla tuijottamassa ulos sateeseen. Näinä hiljaisina hetkinä hänen sydämensä vaelsi kaukana Saltzburgin ahtailla kaduilla.  Näinä hiljaisina hetkinä hän kaivoi esiin kynän ja paperia ja yritti kirjoittaa kirjeen rakkaalle Aloysalleen. Mutta sanat eivät vain tulleet. Tunteet olivat asia, joita ei vain voinut vangita paperille. Ne olivat jotain suurempaa, jotan enemmän. Siksi ainoat sanat, jotka säveltäjä sai kirjoitettua olivatkin: ”Kerron pianolleni ne asiat, jotka minun oli tapana kertoa sinulle.”
   Piano ymmärsi häntä. Piano kuunteli. Se taipui juuri niihin herkkiin ja surullisiin säveliin, jotka kaiversivat myös nuoren muusikon sydäntä. Pianon avulla Wolfgang pystyi lievittämään kaipuutaan, jakaamaan sen muiden kanssa.
   Sydämessään Wolfgang tiesi, että hänen palatessaan mikään ei ollut enää ennallaan.
   Niin syntyi sinfonia nro. 31, Pariisilainen.

~*~*~

Linkki teokseen.